Mummi

Jostain syystä eilen matkalla Seurasaaren entisille työntekijöille järjestettyyn 100-vuotisjuhlaan ajatuksiini tuli mummoni. Erityisesti Kalliolan mummi. Meidän perheessä mummot ja papat erotetaan toisistaan kotipaikan perusteella, isän vanhemmat ovat Kalliolan mummi ja pappa, äidin vanhemmat Mankalan mummo ja pappa. Enää näistä aiemmin mainituista on jäljellä Mankalan mummi ja Kalliolan pappa.

En tiedä, miksi ratikkamatka kotoa Töölöön nosti mieleen mummon, mutta liikutuin kuten tavallista, hänen ajattelemisestaan. Ensimmäisenä mieleeni tuli mummi ulkoiselta olemukseltaan. Hän oli hyvin pienikokoinen, viimeisinä vuosinaan mummi painoi varmaan lähemmäs neljäkymmentä kiloa ja oli pituudeltaan ehkä kaksi kolmasosaa omasta pituudestani, joka sekään ei ole paljon. Toiseksi kaikkea sitä ihanaa, jota mummin seurassa sain kokea.

Mummi oli elämäniloinen hämäläistynyt kainuulainen. Mummin kanssa lauloimme usein Sinisiä, punaisia ruusunkukkia. Oikeastaan me taisimme laulaa aikalailla mummin kanssa. Hän lauloi naiskuorossa ja osallistui paljon harrastelijateatteriin. Muistan kuinka ullakolle vievien rappusten eteisessä säilytettiin kiinalaista asua, joka päällä mummi oli esiintynyt jossain näytelmässä Vesikansan seurakuntakodin pihalla. Siihen asuun oli ihana pukeutua mummolassa ollessa. Yleisestikin me saimme serkkuni kanssa pukeutua vapaasti mummin mekkoihin. Tapanamme olikin laulaa jotain suomalaista iskelmää vinyylin tahdissa ja keikistellä mummin mekoissa peilin edessä.

Mummolassa sai tehdä kermavaahtoa! Vatkasin vaahdon ja söin siitä sen minkä jaksoin, loppu meni valitettavasti roskikseen. Eihän hävikkiä lapsena ajatellut, oli vain hienoa vatkata vaahtoa. Useimmiten vatkasin liian kauan ja kermavaahto muuttui voiksi. Mummi myös otti serkkuni ja minut mukaan seurakuntatalon lounaille. Mummin ja muiden naisten valmistellessa veteraanilounasta, me kolusimme jokaisen nurkan seurakuntatalosta ja konttasimme urkuparvella.

Mummin 60-vuotispäiviltä on jäännyt päällimmäisenä mieleen se, että kisasimme serkkuni kanssa siitä, kumpi sain avata mummin lahjat ja kuinka mummolassa on laatikkokaupalla Sinuhen kauralastuja. Muuta en oikeastaan muistakaan yli kaksikymmentä vuotta sitten pidetystä juhlasta. Ihanaa siellä varmaan oli.

Mummi opetti minut virkkaamaan ketjusilmukkaa ja neulomaan oikean silmukan. Mummilla oli myös Berninan ompelukone, jota saimme käyttää. Ompelukone siirtyi minulle opintojeni aikana ja toimii edelleen uskollisesti vanhempieni luona, vaikka ikää on yli viisikymmentä vuotta. Mummini ompeli minulle Pyhäjärven kansallispuvun ja itselleen sekä Hollolan että Kainuun kansallispuvut. Kuvassa olen juhannusjuhlissa Karirannassa mummin ompelemassa mekossa. Tomera täti, eikö? Mummin mielestä minusta tulisi varmasti ihan aito Mustoska varttuessani, tällä hän viittasi papan äitiin, joka tarinoiden mukaan oli kohtalaisten määrätietoinen, toimelias talon emäntä.



Ainoat ikävät muistoni liittyvät mummin viimeisiin vuosiin. Hän sairastui dementiaan, jonka seurauksena mummini menetti taitonsa laittaa ruokaa ja ilonsa. Aiemmin niin makealta maistuvat leivonnaiset muuttuivat koviksi kääretortuiksi, eikä mummin kermakastike ollut enää entisensään. Hölmönä lapsenlapsena onnistuin osittain suututtamaan mummoni tokaisemalla hänen sairastavan dementiaa. Mummi ei oikein pitänyt siitä, että olin rehellinen. Elo- tai syyskuussa 1997 mummi joutui sairaalaan. Muistan, kuinka isä kysyi useamman kerran lähdenkö tapaamaan mummia. En halunnut lähteä, koska en tahtonut nähdä mummia sairaalassa. Ajattelin mummin palaavan pian takaisin kotiin. Eräänä lauantai- tai sunnuntaiaamuna pappa tuli meille. Isän ja papan piti mennä yhdessä katsomaan mummia, en edelleenkään suostunut menemään sairaalaan. Isän ja papan tehdessä lähtöä puhelin soi. Sairaalasta soitettiin, että mummi oli menehtynyt sydänkohtaukseen. Päättäväinen kieltäytyminen sairaalaan menemisestä johti minut siihen, etten enää tavannut Lempi-mummoani. Suru ja syyllisyyydentunne olivat valtavat. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten mennyt piristämään mummia sairaalaan, vaan jäin itsekkäästi kotiin. Surua ihan vain menetyksen vuoksi. Mummin menehtyessä hänen oma äitinsä oli vielä elossa. Hänelle ei enää kerrottu mummini kuolemasta, sillä hän oli viimeisten vuosien aikana saanut vastaanottaa tiedon jo kahden lapsensa kuolemasta, eikä isomummia tahdottu järkyttää enempää. Isomummini eli vielä vajaan vuoden ja kuoli 98-vuotiaana seuraavana keväänä. Toivon edelleen, että oma mummoni olisi elänyt yhtä pitkään kuin oma äitinsä. Nyt mummini olisi 82-vuotias.

Powered by Qumana