Kevät vai talvi = Kevättalvi

Helsingissä on ollut viimeisenä kahtena talvena perin epätalvista. Lunta ei ole ollut nimeksikään ja pakkanenkin on ollut teillä tietymättömillä. Talvesta on pitänyt nauttia niinä muutamina pakkaspäivinä, joita olemme onnistuneet saamaan. Siksipä viime perjantaina, kun mittari näytti -6 astetta ja aurinko hymyili, suuntasimme koiruuden kanssa kunnon lenkille. Tältä puolitalvinen Vanhakaupunginlahti näytti:

Vastavalo antaa toki hiukan vääristyneen kuvan siitä, millaista ulkona olikaan. Emme me aivan näin dramaattisessa valossa saaneet lenkkeillä. En vain voinut vastustaa kiusausta vastavalokuvauksesta. Suvilahden voimalaa olen kuvannut useampana talvena, ja pidän yhä enemmän sen antamasta ilmeestä kaupungin profiiliin.

Koiruus päätyi taas pitkän tauon jälkeen kameran laukaisimen eteen. Uljas uroksemme on selkeästi kasvanut aikuiseksi, sillä Koiruus jaksoi poseerata minulle. Poseerauksesta huolimatta rakkain kuvani Koiruudesta on silti tämä:

Kuvassa oleva Vanhankaupunginlahden jää on ollut tänä talvena harvoin saatavilla. Perjantaina näimme Koiruuden kanssa siellä pilkkijöitä, mutten uskaltanut viedä Koiruutta sinne. Poloinen hiukan säikähti jään pauketta. Olemme kyllä käyneet kokaisemassa jään kestävyyttä jo aiemmin, sekä jalan että luistimin. Viime luisteluepisodin jälkeen teroitutin luistimeni seuraavaa kertaa varten. Luistimet ovat nyt nojailleet eteisen kaappeihin pari viikkoa. Tänään sunnuntaina olisi ollut hyvä hetki luistella, mutta Koiruus ja muu perhe vietti päivää koiranäyttelystä. Jäin taas miettimään, mitä ihmettä me siellä teimme. Koiruus on ihana, ihan sama mitä mieltä muut ovat.

Asiasta näkkileipään... Villatakkini alkaa vihdoin ja viimein valmistumaan. Enää puuttuu toinen hiha, pingoitus, kokoaminen ja kaulus. Ah, alkaa olla voittajafiilis! Perjantaina vietin itsekseni koti-illan katsoen töllötintä ja neuloen. Rankan viikon lopputuloksena en jaksanut neuloa puoli kymmentä myöhemmäksi ja nukahdin sohvalle ennen kymmentä. Ikä ei taida tulla yksinään. Tweedin lisäksi olen viime aikoina neulonut sitä yhtä ja samaa sukkaparia, johon kohta menee hermot. Kyseessä on Wendyn Joutsenlaulu-sukat, joita olen nitkuttanut liian pitkään. Mitäs nitkuttelen kakkosen puikoilla. Tyhmästä päästä kärsii kesät ja talvet. Satumetsien viimeistely ei ole edistynyt sitten viime viikon. Enää olisi jäljellä niin vähän, mutta silti liikaa. Liiasta samaan aikaan tekemisestä totesi mummoni lauantaina viisaasti, ettei kannata aloittaa uutta työtä ennen kuin on saanut edellisen valmiiksi. Hyvä neuvo, valitettavasti sitä on mahdoton noudattaa, siksi hyllyt on täynnä keskeneräisiä töitä paperinaru-rairuohosta haarukkapitsihuivin kautta virkattuun peittoon.